Väliaikaraporttia

Aika on taas hurahtanut hirmuista vauhtia, ja pennutkin ovat jo porhaltaneet hyvästi yli ensimmäisen kuukautensa. Tiistaina matkaan Sarin luo pentusia katsomaan, ja ehkä jo sitä omaanikin valkkailemaan! On vissiin sanomattakin selvää että jännittää.

Raporttia seuraa tiistai-iltana/keskiviikkona, jahka reissultani selkiän.

Pentu-uutisia!

Tänään, tänään aamusella on syntynyt minun afgaanini. Molly sai 4+6 tervettä ja reipasta koiralasta, joista yhden toivon muuttavan tammikuussa luokseni.

Nyt jännittää!

Herrakoiran huono tuuri

Herrakoiran kanssa on ollut huonoa tuuria matkassa ihan rutkasti, toivottavasti nyt alkaisi jo kääntyä parempaan suuntaan: käytiin lähes kuukausi sitten maanantaina lääkärissä mystisen kipuilun vuoksi, tuomiona ristisidevaurio vasemmassa polvessa ja etupää täysin jumissa. Hoidoksi lepoa ja Rimadyliä.

Heti saman viikon keskiviikkona saksanpaimennin kävi Tonin päälle, ihan yllättäen ryntäsi ohjuksena pihastaan iholle kun käveltiin ohi. Paimen onneksi säikähti mesoamistani (ja vissiin vähän hämääntyi Tonin hirmuisesta turkista, eli ei ehtinyt tikkaamaan) ja lähti jolkottamaan omaan pihaansa. No, siitä selvittiin pienellä kipuilulla, mitään henkisiä traumoja ei jäänyt.

Seuraavana viikonloppuna alkoi Tonin oikea silmä mennä oudoksi: vilkkuluomi peitti puolet silmästä ja alaluomi oli selvästi turvoksissa. Koska silmä ei vaikuttanut kipeältä eikä rähmännyt, odotettiin maanantaihin - ja taas matkattiin eläinlääkärille. Lääkärikään ei osannut varmaksi sanoa, onko silmässä a) värikalvontulehdus, b) traumaperäinen vamma, vai c) mahdollisesti tuosta päälletulosta aiheutunut hermopinne kaularangassa - siis pienimuotoinen naamahalvaus. Vierasesineitä tai haavoja ei löytynyt. Meidät lähetettiin siis kotiin parantelemaan mystistä silmäongelmaa, jonka parantumista ei kuulemma kannata odotella ihan henkeä pidätellen: palautumiseen menee kuukausia - jos silmä siis palautuu ollenkaan normaaliksi. Vasen polvi oli jo parempi, kipupiste löytyi enää oikeasta olkapäästä, luultavasti johtuen tuosta vasemman polven aristuksen kompensoinnista.

No, silmä on kolmessa viikossa tullut paljon paremmaksi, vaikkei se kunnolla palautunut vielä olekaan. Kontrollikäynnissä hammashoidon yhteydessä Tonin kaularangasta otettiin röntgenkuvat, joista paljastui kaksi kaventunutta nikamanväliä ja kalkkeumaa, mutta lääkärin mukaan selkä tulee jatkossa todennäköisesti oireilemaan vain satunnaisesti, jolloin kipulääke palauttaa tilan normaaliksi.

Tällä hetkellä herrakoira voi hyvin, on vain kovin väsynyt (varmasti myös pitkän antibiootti- ja Rimadyl-kuurin vuoksi). Antibioottikuuri loppuu keskiviikkona, joten ensi viikolla toivon Tonin olevan jo kaikin puolin oma itsensä.

On se vaan niin käsittämättömän rakas, ettei ole tosikaan! Huoli on ollut aivan mahdoton.

Rollercoaster ride!

Tänä vuonna oli tämä nimipäivä kyllä varsinaistakin vuoristorataa! Aamulla herrakoira säikäytti oikein kunnolla: eilen alkanut mystinen kipuilu ei ottanut laantuakseen, ja koira oli aivan täydellisen onneton ja apea, ja ihan ilmiselvästi kipeä. (Päivälle varattu parturiaikakin piti luonnollisesti perua, joten koira näyttää lähinnä pieneltä karhunpojalta ensi tiistaihin saakka.) Kyljet ja selkä eivät enää olleet kosketusarat kuten eilen, mutta itku kurkussa soitettiin silti eläinlääkäriltäkin toimintaohjeita. (Ehdin aamun aikana käydä läpi kaikki vaihtoehdot lihasjumista aina "nyt se kuolee tähän käsiin!" -hysterisointiin saakka...) Saatiin lopulta käskyksi parin päivän lepo ja hyppimiskielto, ja tarvittaessa aika kontrollikäynnille maanantaille.

Päivän edetessä Toni kuitenkin alkoi hiljaksiin piristyä, ja on ollut nyt illalla jo lähestulkoon normaali. Taitaa jäädä arvoitukseksi tämä kipuilu, sillä selkeästi kenenkään nähden koira ei ole itseään loukannut. Toivottavasti nyt kuitenkin palautuu levolla ja särkylääkkeellä, jota tarvittaessa tarjotaan. Vaan kylläpä säikäytti! Kun ei Tonilla ole ollut tapana tällä lailla kipuilla; tekee niin pahaa nähdä toinen kipeänä ja allapäin.

Kuten sanottu, koiran tila kuitenkin alkoi nopeasti normalisoitua, enkä itsekään ollut enää niin hysteerinen sen kanssa; nyt taas tuntuu, etten ihan vielä tuota rakkaista rakkainta menetä. Alkoi oma mielikin kohota, kun näki Tonin taas omana iloisena itsenään lyhykäisellä päivälenkillä.

Illalla saapui kuitenkin se mykistävin uutinen: narttuloisen viimekuinen astutus on ultrassa todettu onnistuneeksi ja pentuja odotetaan syntyväksi marraskuun loppupuolella! Lisää tietoa yhdistelmästä löytyy kasvattajan omilta sivuilta: Scented Afghans. Tammikuussa olisi siis Mollyn pentu kotiutumassa tänne Tampereelle. Olen ihan onnesta soikeana! Olenhan minä tätä jo vähän uskaltanut toivoakin, mutta ennen ultraa en vielä viitsinyt sen suuremmin innostua. Vaan nyt innostun!

Pentuvaraus

Kyllä se nyt on niin, että mulla on alustavasti pentu varattuna ensi syksylle! Tänään se varmistui, ja olen ihan tärinässä. Kolmen vuoden odotus ja aktiivinen pohdinta on nyt sitten saamassa päätöksensä, ja pentu-gaani on tulossa. Vähän ehkä pelottaakin. Mihin sitä onkaan itsensä laittanut?

Yhdistelmän paljastan, jahka kasvattaja sen omilla sivuillaan virallisesti ilmoittaa.

Jännittää

Nyt sen sitten tein. Lähetin sähköpostia kasvattajalle, jolle on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen pentue tulossa syksyksi. Juurikin se, jonka emän sisaruksineen tunnen ja tiedän jo entuudestaan.

Kysyin, josko huolisi minut varauslistalle.

Tääkö se nyt on?

Viime kesänä mainitsin ensimmäistä kertaa vähän kuiskaten ja ohimennen äidille, että saatan ehkä mahdollisesti harkita afgaania ihan tosissani. Äidin reaktio oli ensijärkytyksen värittämä "ai, mitä ne maksaa; et sitten ainakaan meille sitä tuo!" No, puolisen vuotta annoin aiheen olla, ja jouluna äiti vaikutti jo lähes myötämieliseltä rotuvalintani suhteen. Tosin kohta pian myönsi, ettei ihan alkuun uskonut mun olevan tosissani. Isä sen sijaan on ollut alun alkaenkin hiljaisempi, ja on ottanut asiakseen muistuttaa koiran mukanaan tuomista rajoituksista ja vastuusta. Ja hyvä niin, sillä pistipä ainakin ajattelemaan taas ihan järjelläkin.

Ja kyllä mä edelleen - vakaan uusintaharkinnan jälkeen - olen sitä mieltä, että mun elämässäni on koiran mentävä aukko, kaikista sen tuomista rajoituksista ja vastuusta huolimatta. En osaa - enkä halua - olla enää ilman. Ja nyt olisi viimein se oikea aika ja elämäntilanne. Ensi syksynä tämä olo vakiintuu taas sen verran, että olisi tilaa ja aikaa. Vihdoin ja viimein.

Nousi taas pintaan tämä aihe, kun valitsemani kasvattaja kertoi valitsemansa urhon saavuttaneen näyttelymenestystä. Ja onhan hää komia, aivan kertakaikkisesti! Ja vielä kun soppaan lisätään äärimmäisen mielenkiintoinen sukutaulu, alkaa näyttää jo todella hyvältä. Täytyy vielä selvitellä tuota terveyspuolta ja kysellä kasvattajalta tästä yhdistelmästä, mutta olen aika toiveikas. Narttuunhan olen tykästynyt jo sen ollessa pentu, ja olen nähnyt koko pentueen kasvavan ja aikuistuvan - ja tykkään heistä jokaisesta ihan erityisesti! Tuo pentue on rakenteeltaan ja ennen kaikkea luonteeltaan juuri minun makuuni. Tasapainoinen ja erittäin tervepäinen läjä kauniita ja komeita hurttia. Olisin ehdottoman etuoikeutettu, jos saisin kainalooni juuri tämän nartun pennun!

Jännittää ja hymyilyttää. Koitan tässä säveltää mailia tälle kasvattajalle, vaikka kyllähän hän minun kiinnostukseni tietää. Voi, olisipa jo syksy!

Putkiaivoja ja korkkiruuveja

Pitäisi kirjoitella esseetä, mutta niinhän siinä taas kävi, että lipsahdin ihan muihin hommiin... Siis pähkäilemään sitä koiraa.

Uros vai narttu? Se oli yksi ensimmäisiä kysymyksiä ennen kuin rotukaan oli varmistunut. Kokemusta minulla on lähestulkoon yksinomaan uroksista: sekä oma ensimmäinen on uros, että myös lähes kaikki ne naapuruston koirat, joita penskana tuli ulkoilutettua. Ainoat kosketukset narttukoiriin on ollut whippet-trio, jota kaverin kanssa kuskattiin yhteen aikaan hyvinkin ahkerasti ulkona. Nartut ovat siis ihan arvoituksia minulle.

Alun alkaen olin ihan saletti, että uroshan minulle tulee. Totta kai. Vaan vähitellen sitä alkoi miettiä, että mitäs jos sittenkin ottaisi nartun, kun ei sellaisesta ole vielä kokemustakaan. Tässä sitä nyt siis ollaan. Seuraa plus- ja miinuskaavio sekä uroksesta että nartusta, nimenomaan afgaania silmälläpitäen, ei missään erityisessä järjestyksessä (luonnollisesti hyvin kärjistettynä ja yleistäen, eivätkä välttämättä pidä enää paikkaansa yksilötasolla):

Uros:

+ Kokemusta uroksista jo ennestään
+ Mutkaton luonne
+ Harrastuskausi ympäri vuoden
+ Suuri koko
+ Ei juoksuja!

- Pölkky?
- Dominoiva?
- Liikaa turkkia?
- Pissakarvojen suojaus/pesu
- Katkonaiset lenkit (se merkkailu...)
- Terveyspuolelta mahdolliset eturauhasvaivat

Narttu:

+ Ei kokemusta
+ "Naisen logiikka" pätee vissiin koirillakin?
+ Tulee helpommin toimeen muiden koirien kanssa?
+ Niukempi turkki
+ Pienempi ja sirompi

- Ei kokemusta
- Liian 'kiero'?
- Juoksut
- Karvanlähtö
- Valeraskaudet
- Terveyspuolelta erityisesti kohtutulehdus ja nisäkasvaimet

Nämä siis tulivat noin äkkiseltään mieleen. Kummallakaan ei juurikaan ole sellaisia 'oikeita' miinuksia, jotka yksinään kallistaisivat vaa'an suuntaan tai toiseen. Todellisia miinuksia nartulla olisi kuitenkin nuo kaksi viimeistä kohtaa, joiden vuoksi olen kauan harkinnut sittenkin sitä urosta, vaikka nyt voisikin olla nartun vuoro. Tänään kuitenkin lueskelin Sa-Fa:n Jalostuksen tavoiteohjelmaa vuosille 2007-2011, ja siellä oli Ruotsissa vuonna 2004 toteutetun terveyskyselyn tuloksista tehty yhteenveto, joka näyttää seuraavalta noiden minua askarruttaneiden osalta:

Kohtutulehdus:
kyllä 18
ei 107
yht. 125
kyllä-% 14

Nisäkasvaimia:
kyllä 19
ei 102
yht. 121
kyllä-% 16

Eturauhasvaivoja:
kyllä 10
ei 126
yht. 136
kyllä-% 7

Toki otanta on suhteellisen pieni ja täytyy ottaa huomioon, että kyselyyn ovat luultavasti vastanneet enimmäkseen kasvattajat ja aktiiviset harrastajat, mutta kai tuosta jotain johtopäätöksiä uskaltaa tehdä. Kohtutulehdus ja nisäkasvaimet ovat siis 15%:n paikkeilla, mikä nyt ei äkkiseltään kuulosta ihan kauhealta. Minä siis oletin, että nuo olisivat ihan oikeasti paljon yleisempiä narttujen vaivoja. Tuo valeraskaus olikin sitten vähän toinen juttu, sitä nimittäin oli ilmoitettu kroonisena 29%:lla 119 koirasta. No, valeraskauksiakin on ymmärtääkseni niin eri tasoisia, ettei tuosta ehkä uskalla tehdä kovinkaan suuria päätelmiä, varsinkaan kun ei itse ole ollenkaan selvillä näistä asioista.

Uroksen suurimpia miinuksia ovat nimenomaan afgaani huomioonottaen tuo pissakarvojen kanssa taiteilu. Vaikka no, siinähän se menisi muiden pesujen yhteydessä, mutta enpä tiedä. Toisekseen, uroksilla tuppaa olemaan tuota turkkia toisinaan ihan hermeettisesti: mun tuurilla kohdalleni osuisi ensimmäiseksi afgaaniksi sellainen äärimmäisen pumpulinen ja tuuhea karvakasa, jonka kanssa en ollenkaan osaisi. Kunhan spekuloin.

Urokset ovat ymmärtääkseni rodussa kuin rodussa aikamoisia hölmöläisiä päähänpistojensa kanssa. Meidän Toni ei koskaan ole nartuista perustanut (edes ennen viime syksyistä kastrointia), eli en ole joutunut tutustumaan siihen juoksuisten narttujen perään piippailevaan puoleen ollenkaan. Suurimmaksi omakohtaiseksi miinukseksi voisin ehkä mainita tuon merkkailun: välillä siitä etenemisestä ei ennen leikkausta tahtonut tulla mitään, kun jokainen lyhtypylväs ja sormea paksumpi puuntaimi piti kiertää vähintään kahteen kertaan ympäri ja merkata - kaikkein mieluiten niin, että hihna oli siinä välissä. Nartun kanssa tuo ongelma olisi ehkä vähän paremmin kurissa, vaikka onhan niitä kai narttujakin, jotka tuota merkkailua harrastavat.

Nartuilla on sitten toki nuo juoksut, mutta vinttikoirilla ymmärtääkseni nekin ovat usein kerran vuodessa. Ehkä sen pari kuukautta sitten kärsisi? Kyllä mua vähän kiinnostaisi tuo nartun sielunmaailma. Toni on ainakin niin putkiaivo, että narttu voisi olla ihan mukavaa vaihtelua.

Tällä hetkellä olen tosiaan ehkä hieman kallistumassa tuon nartun puoleen, kaikesta huolimatta. Mitään en kuitenkaan ihan vielä ole valmis lyömään lukkoon, katsellaan ja kuulostellaan.

Loppuun vielä bonus-kuvassa Leevi:

Villavia unelmia

Vaikka olenkin aika varmasti mielessäni päätynyt afgaaniin, on silti yksi rotu joka palaa mieleeni kummittelemaan aina säännöllisin väliajoin, yksi ylitse muiden: villakoira. Villakoira on se yksi rotu, joka sykähdyttää ihan eri tavalla kuin muut, eri tavalla kuin se afgaanikaan. Villis nostaa aina hymyn huulille ja saa aikaan jonkinmoisen primitiivireaktion - tekisi mieli kaapata syliin, haudata kasvot pumpuliturkkiin ja ryöstää koko koira mukaan. Villakoira on ehdottomasti yksi 'mun roduistani'. Omani tuli aikoinaan aivan sattumalta, en koskaan ollut villistä edes harkinnut, saati sitten sellaisesta haaveillut - Toni vain tupsahti syliin, eikä siinä vaiheessa vanhemmatkaan kuulemma enää voineet sanoa 'ei'. Villiksen kanssa kävi lopulta kuten nyt on käynyt afgaaninkin kanssa: ihastuin rotuun pikku hiljaa, ja vähän varkain se teki pesän sydämeeni. Ihan huomaamatta.

Villis on vain niin helppo ja sopeutumiskykyinen rotu! Se kulkee mukana ihan minne tahansa, eikä juurikaan hötkyile turhia. Villava, karvaamaton turkki on myös ihan unelma - tosin sen kanssa täytyy nähdä vaivaa vähän enemmän, mutta se on sen arvoista. Villiksen kanssa voi harrastaa oikeastaan ihan mitä vaan omistaja nyt keksiikään, mutta villis pärjää varsin hyvin myös ihan tavallisena sohvanvaltaajana, kunhan saa vastapainoksi toteuttaa itseään lenkeillä. Villakoira on urbaanin koiranomistajan unelma. Niin, ja onko sitä flirttailevampaa koirarotua olemassakaan? Varsinaisia keikistelijöitä ja ilopillereitä!

Nykyään käykin niin, että yrittäessäni mainostaa villakoiraa toisille, ihastun siihen itse aina uudestaan. Tässä päivänä eräänä koitin vakuuttaa ystävälleni, että hän tarvitsee ehdottomasti oman villakoiran; sitä hänen elämänsä juuri nyt kaipaa - ja miten kävikään? Ystävä nyökkäili (mutta ei luvannut villistä ottaa); minä taas mietin hetkisen ihan tosissani, pitäisikö sittenkin palata juurille ja napata kainaloon vaan se tuttu ja turvallinen villakoira.

Miksi en sitten tutkaile niitä harmaiden keskareitten kasvattajia, vaan ehdottomasti tahdon sen afgaanin? No kun niin se vaan menee. Vaikka villakoira on ja tulee aina olemaan se mulle ehkä passelein, tahdon kuitenkin kokea millaista on elämä jonkun täysin toisenlaisen rodun parissa. Ehkä mulle se villakoirakin vielä joskus tulee - viimeistään silloin, kun eivät voimat ja energia enää riitä isompien kanssa touhottamiseen.

Kasvattajapohdintaa

Olen tässä vuoden aikana pähkäillyt myös sitä mahdollista kasvattajaa, lähinnä noista afgaaniympyröistä. Ensimmäinen oma koirani tuli kymmenen vuotta sitten kuten varmasti moneen muuhunkin perheeseen, juuri niin kuin ei pitäisi: koira valittiin lehti-ilmoituksen perusteella - kasvattaja asui lähellä ja rotukin vaikutti koirakirjan konsultoinnin jälkeen olevan "ihan ok, kun ei sen pitäisi allergisoidakaan" - ja haettiin seuraavana viikonloppuna kotiin. Näin jälkeen päin sitä voi vain huokaista helpotuksesta, kuinka hyvä tuuri meillä kävi: koira oli rekisterissä, äärimmäisen hyväluonteinen - suorastaan lottovoitto ensikoiraksi -, ja on ollut perusterve koko ikänsä. Olisi voinut käydä toisinkin.

Tähän projektiin lähtiessäni päätin siis heti alussa, että tällä kertaa kaikki tehdään huolella. Rotu, kasvattaja ja lopullinen pentue tulee olemaan viimeisen päälle harkittu ja punnittu, ja jos silti tulee yllätyksiä, niin sitten tulee. Kaikkeni aion kuitenkin tehdä, ettei ainakaan jälkeen päin tarvitse jossitella. Ja jos rotu alkaa nyt olla selvillä, on kasvattajan valinnan vuoro.

Minulle olisi kasvattajassa tärkeintä, että saisin häneltä tukea ja opastusta minulle uuden rodun kanssa. Minulle koiran kanssa harrastaminen on ihan uutta lähtökohtaisestikin, ja kun kuitenkin näyttelyt ja juoksuharrastuskin kiinnostavat, tahtoisin kasvattajan, joka osaa/haluaa/viitsii neuvoa, vaikka sitten ihan kädestä pitäen. Afgaanilla on myös se turkki, jonka hoito vaatii ihan erityistä huomiota, joten senkin kanssa olisi hyvä olla joku neuvomassa. Tahdon ehdottomasti olla tiiviissä yhteydessä koirani kasvattajan kanssa ihan koko koiran elämän ajan, joten meidän tulee tulla toimeen keskenämme vähintäänkin hyvin, jotta ihan oikeasti uskallan olla yhteydessä myös niissä vähemmän myönteisissä asioissa.

Pidän myös lähtökohtaisesti ensiarvoisen tärkeänä, että kasvattaja tuntee rotunsa ja osaa suhtautua siihen realistisesti: hänen on oltava rehellinen niin rotunsa hyvistä kuin huonoistakin puolista, sekä luonteen että ennen kaikkea terveyden osalta. En välttämättä tahtoisi ottaa pentua kasvattajalta, joka ei osaa kunnolla kertoa, mihin hän kasvatustyöllään pyrkii; mitkä ovat hänen motiivinsa juuri kyseisen yhdistelmän toteuttamiseen.

Henkilökohtaisesti kasvattajaa valitessa siellä vaakakupissa eivät niinkään paina se näyttelymenestys tai kuinka monta pentuetta kasvattaja on lähettänyt maailmalle. Ne ovat ihan toisarvoisia asioita edellä mainittujen rinnalla. Vuosien kokemus rodusta on toki yksi vaatimuksista, mutta en automaattisesti tyrmää aloittelevaa kasvattajaa ainoastaan sen vuoksi, että kyseinen pentue on hänen toinen tai kolmantensa. Samalla tavalla suhtaudun näyttelymenestykseen: jos itse pidän koirasta, se on terve ja luonteeltaan mahtava, se nimen edessä pönöttävä tittelirivi on yhdentekevä. Toki on sanomattakin selvää, että ulkonäköseikat vaikuttavat rotukoiraa valittaessa, mutta minulle riittää, että pidän kasvattajan koirien tyypistä. Kunhan terveys ja luonne ovat kohdallaan, se on aivan sama onko koiraa näyttelytetty viiden maan valioksi.

Tällä hetkellä varteenotettavia kasvattajia on mielessäni kaksi, toinen on kasvattanut jo vuosia, toinen ei ihan niin kauaa. Toisen olen jo tavannut, hän on auliisti vastaillut kysymyksiini, ja hänen luonaan pääsin ensimmäistä kertaa tutustumaan rotuun. Uskon, että häneltä saisin hyvät eväät minulle uuteen rotuun tutustuessa ja koiran kanssa touhutessa. Olen hänen kanssaan samalla aaltopituudella monessa suhteessa ja minusta tuntuu, että häneltä saisin sekä oivan koiran että korvaamatonta apua ja kannustusta. Toiseen otan yhteyttä kevään aikana. Molemmat vaikuttavat kuitenkin mukavilta ja asiantuntevilta, eli tunnen oloni siinä mielessä aika turvalliseksi tämän rodun parissa.

Pohdinnat jatkuvat.

A:sta b:hen ja i:n kautta takaisin

Tänään on taas niitä päiviä, kun sitä todella kaipaa sitä omaa koiraa. Netissä tulee roikuttua kasvattajien sivuilla ja keskustelupalstoilla, ja merkillisten sivupolkujen kautta sitä löytää itsensä ajattelemasta pantoja ja koiranpetejä, vaikka pitäisi nousta ja pestä pyykkiä. Hulluahan tämä on!

Se rotu tosin alkaa varmistua: afgaani tuntuu päivä päivältä sopivimmalta ja oikealta. Borzoihin olen edelleen ihastunut, mutta se vaikuttaa jotenkin vaikeammalta ja riskialttiimmalta. Molemmat roduthan ovat suhteellisesn perusterveitä (kuten kaikki vinttikoirat), mutta borzoin suuri koko vähän arveluttaa. Kai sitä on taas tullut luettua ihan liikaa juttuja mahalaukun kiertymään kuolleista koirista... Eivätkä ymmärtääkseni ole borzoilla mitenkään harvinaisia. Ja borzoi vaikuttaa ehkä vähän turhan 'totiselta' afgaaniin verrattuna, noin luonteensakin puolesta. Eli ehkä mä nyt siirrän sen borzoin sinne sivummalle, ainakin vielä toistaiseksi.

Kolmas varteenotettava rotuhan on mietinnässä jo vuosia ollut ibizanpodenco. Ibizakin tosin vähän jännittää, taitaa olla vielä astetta omalaatuisempi tuttavuus se! Vähän se kyllä kummittelee tuolla mielen porukoilla, se lyhytkarvainen punainen ibizanarttu jättimäisine korvineen, mutta en tiedä. Koska tässä vaiheessa on vielä aivan järjetöntä alkaa suunnitella sitä toista koiraa, jätän tuon ibizankin vielä hautumaan ajatusasteelle. Ehkäpä sitten parin vuoden päästä, kun vinttarit ovat käyneet vähän enemmän tutuiksi ja olen ehkä mahdollisesti ihan järjissänikin tuon toisen koiran ja omien resurssieni suhteen.

Suureksi harmikseni en tänä vuonna pääse Tampereen inttinäyttelyyn 15.3., eli täytynee jännätä tuloksia kotikoneella. No, ensi vuonna sitten. Ja kuka ties, ehkä silloin osallistujan asemassa.

Valinnanvaikeutta

Rotupohdintoja tänään.

Alunperin, kun aloin toista koiraa suunnitella, oli cockerspanielin tulo ihan varma juttu. Olin ihan satavarma, että nyt on sen aika, kun cockerista olen viisivuotiaasta asti haaveillutkin. Kunnes sitten tajusin, että seuraavan ei tarvitse olla pieni (koska äiti ei halua isoa koiraa), helppo (koska isä ei halua tapella luupäisen koiran kanssa), eikä täyttää mitään muitakaan toisten asettamia kriteerejä. Varovasti tunnustellen aloin pohtia, mitä minä oikeastaan koiralta haluan.

1) Minulle on tärkeää, että koira osaa rauhoittua. Ulkona mekastetaan, sisällä ei.
2) Koira saisi olla mieluummin iso kuin pieni, mutta ei kuitenkaan massiivinen.
3) Koira saa olla itsenäinen ja vieraita kohtaan pidättyväinen.
4) Turkillinen! Tykkään turkin laittamisesta, joten sitä saa silloin ollakin.
5) En tahdo palveluskoiraa. Koirassa saa olla 'asennetta', ja se saa olla jääräpäinenkin. En tahdo, että koira kulkee jatkuvasti perässäni seuraavaa käskyä odottaen.

Ja ne tärkeimmät:

6) Mahdollisimman terve rotu.
7) Mahdollisimman tervepäinen rotu.

Näistä siis lähdettiin, ja hyvin nopsaan päädyin vinttareihin. Aluksi riistaviettisyys vähän arvelutti, mutta koska niin moni muukin vinttarin kanssa elää, niin miksen minäkin. Aloitin faaraokoirasta, päädyin ibizan kautta salukiin, ja lopulta tappelin puolisen vuotta borzoin ja afgaanin välillä päätyen lopulta jälkimmäiseen. Afgaani on nyt aikalailla päätetty lopullisesti, sillä rotu on vienyt ihan täysin mukanaan muutaman yksilön tavattuani ja yhden pentueen kasvua seurattuani. Aika pieni otantahan se on, mutta nettipalstoilla kolmisen vuotta roikuttuani olen aika varma, että oikeilla jäljillä ollaan!

Afgaanissa minua viehättää ehdottomasti eniten se luonne - koen sen niin 'omakseni'. Tapaamani afgaanit ovat ulkona olleet varsinaisia elohopeoita ja riekkujia (ehdottoman hyvässä mielessä), mutta sisällä rauhoittuneet, ja viihtyneet myös omissa oloissaan, vaikka oman laumansa seuraa arvostavatkin. Olen aikamoinen esteetikko, joten luonnollisesti myös se ulkonäkö viehättää, eivätkä tässä huumassa edes viikkopesut tai jokapäiväiset puunaukset pelota! Alkuvuodesta pääsin erään kasvattajan luo kyläilemään ja ihastelemaan, ja kokeilemaan jopa sitä harjaamista ja takkujen setvimistä. Koska se ei osoittautunut täysin mahdottomaksi tehtäväksi aloin varmistua siitä, että nyt on käsissä rotu, jonka kanssa voisin viihtyä loppuun asti. Turkin hoitohan ei sinänsä ole minulle mitenkään uutta tai ihmeellistä, kotonahan meillä oli ja on villakoira - turkkirotu sekin. Sain kuitenkin huomata, että villakoiran turkki on täydellisen erilaista afgaanin silkinhienoon kuontaloon verrattuna, mutta ehkä tältä pohjalta on kuitenkin ihan hyvä lähteä.

Näyttelyt minua kiinnostavat aika lailla, ihan harrastusmielellä siis - verenmaku suussa en ole missään nimessä liikenteessä. Afgaanin kanssa voisi olla sekin touhu ihan hauskaa, vaikkakin varmasti aika ekstremeäkin, kun en siihen maailmaan ole pahemmin tätä ennen tutustunut. Muuten tuon harrastamisen kanssa on vähän niin ja näin - maasto- ja ratajuoksut kiinnostaisivat, mutta muut koiramaiset aktiviteetit eivät niinkään. Ehkä jotain agilityä voisi kokeilla ihan mielenkiinnosta, emännän ja koiran iloksi, mutta minua ei ole varustettu suurella kilpailuvietillä.

Kovimman taiston kävin tosiaan loppujen viimeksi afgaanin ja borzoin välillä, ja nyt seuraakin jotain varsin ristiriitaista: minähän en koskaan ole pitänyt vinttikoirista. Ne ovat aina näyttäneet silmiini jotenkin kovin omituisilta ja kummilta hoikkine vartaloineen ja pitkine jalkoineen. Varsinkaan borzoista en pitänyt - 15-vuotiaaksi asti se oli se rotu, jonka olisin koirakirjan kuvista nimennyt luotaantyöntävimmäksi - kunnes yksi kaunis arkipäivä näin borzoikaksikon ravaavan emäntänsä pyörän perässä keskellä Hämeenkatua, ihmisvilinässä. Jäin toljottamaan tuota kolmikkoa, enkä ollut uskoa silmiäni: tuoltako ne borzoit näyttävät? Kaverit saivat jo nykiä hihasta, me myöhästytään bussista! Se oli aika jännä hetki. Olin silloin 15-vuotias, enkä osannut venakosta haaveillakaan, vaikka tiesin ihastuneeni ikihyviksi.

Afgaanin kanssa sen sijaan en koskaan kokenut tuollaista sydäntäpysäyttävää ihastusta, vaan se tuli vähitellen, sanoisinko ihan varkain. Vielä viime syksynä lainasin kirjastosta afgaaneista kertovan kirjan ja äidin ilmeen huomattuani rauhoittelin: joo, ei mitään hätää, en mä nyt mitään afgaania ole ottamassa! Enpä. Niin siinä vain kuitenkin kävi, että pikku hiljaa huomasin haaveilevani - ensin vähän naureskellen ja kokeillen - ja lopulta ihan tosissani. Ja tällä hetkellä niinkin vakavissani, että ensi syksyksi on jo yksi mahdollinen pentue tiedossa yhdistelmästä, josta olisin enemmän kuin halukas pennun saamaan!

Kuvat Sa-Fan erikoisnäyttelystä, kesäkuulta 2008.

"Isi hei, jos mä saan koiran, niin mä lupaan olla aina kiltti!"

Olen haaveillut omasta koirasta niin kauan kuin muistan. Viisivuotiaana se alkoi, kun naapurintytön kanssa selailtiin koirakirjoja ja suunniteltiin: sitten kun me kasvetaan isoiksi, niin meillä on ainakin kymmenen koiraa molemmilla! Koirakirjan sivuilta ihastuin pieneen, tulenpunaiseen ja suurikorvaiseen, töpöhäntäiseen koiraan, jossa ainoa miinuspuoli oli se, etten ollut ihan varma lausuttiinko cockerspanieli s:llä vai k:lla. No, aika pianhan se selvisi että k:lla.

Vuosien saatossa haaveilin myös cavalierista, basenjista, dobermannista, mopsista, tanskandogista, chihuahusta, colliesta, dalmatialaisesta sekä setteristä - yhteistähän näillä roduilla ei ole kuin se, että ne kaikki löytyvät koirakirjasta! Loppujen lopuksi se ihka ensimmäinen oma koira ei ollut mikään näistä, vaan elämääni tupsahti puolivuotias villakoiraherra, joka ainakin hetkellisesti toi helpotusta koirakuumeiluuni. Pieni punaiseni täyttää marraskuussa kymmenen vuotta, ja on opettanut minua suunnattomasti. Tällä hetkellä Toni viettää eläkepäiviä vanhempieni silmäteränä Tampereella.

Opintoni lähenevät tältä osin loppuaan, ja kaksi vuotta kuumeiltuani sitä jo ehkä kehtaa alkaa oikeasti suunnitella toista koiraa, vaikka pennun aika olisikin aikaisintaan ensi syksynä. Tällä hetkellä ajankohtaisia ovat ne tulevan koiranomistajan peruskysymykset: mikä rotu, uros vai narttu, pentu vai aikuinen, koti- vai harrastukoira? Niitä pohtimallahan tämä sunnuntaikin taas saadaan kulutettua.

Alku

Niin, tässä sitä nyt ollaan. Kaiken kansan nähtävillä. Antakaa minun tunnustaa jotain: minulla on koirakuume. Tässä blogissa tahdon purkaa tuntojani tästä yhdestä aiheesta, sillä muutoin hajoaa pää.

Saattaisi luulla, että ne ovat ne alakouluikäiset tytöt, jotka haaveilevat päivät pääksytysten kultaisistanoutajista ja spanieleista; että siitä kuumeilusta kasvaa yli. Voin kertoa, että ei kasva: omalla kohdallani koirakuume on jo kroonistunut, enkä ole enää ihan pikkutyttökään! Nuorihan minä olen, vasta 21-vuotias, mutta (toivottavasti) jo vuosia sitten teini-iän ohittanut nuori nainen kuitenkin. Muutin kaksi vuotta sitten pois kotoa, mutta olosuhteiden pakosta silmäteräni ja rakkaani, oma koirani, jäi vanhempieni luo eläkepäiviä viettelemään. Kuukauden päivät kestin varsin mallikkaasti, kunnes se nakertava tunne taas löysi luokseni: minun oli yksinkertaisesti todettava, etten enää osaa olla ilman koiraa. Siitä lähtien olen taas (hieman ihan yllätyksekseni) koirakuumeillut, toisinaan enemmän ja toisinaan vähän vähemmän.

Tämä blogi toimikoon siis vertaistukena kaikille meille koiratonna kärvisteleville!