"Isi hei, jos mä saan koiran, niin mä lupaan olla aina kiltti!"

Olen haaveillut omasta koirasta niin kauan kuin muistan. Viisivuotiaana se alkoi, kun naapurintytön kanssa selailtiin koirakirjoja ja suunniteltiin: sitten kun me kasvetaan isoiksi, niin meillä on ainakin kymmenen koiraa molemmilla! Koirakirjan sivuilta ihastuin pieneen, tulenpunaiseen ja suurikorvaiseen, töpöhäntäiseen koiraan, jossa ainoa miinuspuoli oli se, etten ollut ihan varma lausuttiinko cockerspanieli s:llä vai k:lla. No, aika pianhan se selvisi että k:lla.

Vuosien saatossa haaveilin myös cavalierista, basenjista, dobermannista, mopsista, tanskandogista, chihuahusta, colliesta, dalmatialaisesta sekä setteristä - yhteistähän näillä roduilla ei ole kuin se, että ne kaikki löytyvät koirakirjasta! Loppujen lopuksi se ihka ensimmäinen oma koira ei ollut mikään näistä, vaan elämääni tupsahti puolivuotias villakoiraherra, joka ainakin hetkellisesti toi helpotusta koirakuumeiluuni. Pieni punaiseni täyttää marraskuussa kymmenen vuotta, ja on opettanut minua suunnattomasti. Tällä hetkellä Toni viettää eläkepäiviä vanhempieni silmäteränä Tampereella.

Opintoni lähenevät tältä osin loppuaan, ja kaksi vuotta kuumeiltuani sitä jo ehkä kehtaa alkaa oikeasti suunnitella toista koiraa, vaikka pennun aika olisikin aikaisintaan ensi syksynä. Tällä hetkellä ajankohtaisia ovat ne tulevan koiranomistajan peruskysymykset: mikä rotu, uros vai narttu, pentu vai aikuinen, koti- vai harrastukoira? Niitä pohtimallahan tämä sunnuntaikin taas saadaan kulutettua.

Alku

Niin, tässä sitä nyt ollaan. Kaiken kansan nähtävillä. Antakaa minun tunnustaa jotain: minulla on koirakuume. Tässä blogissa tahdon purkaa tuntojani tästä yhdestä aiheesta, sillä muutoin hajoaa pää.

Saattaisi luulla, että ne ovat ne alakouluikäiset tytöt, jotka haaveilevat päivät pääksytysten kultaisistanoutajista ja spanieleista; että siitä kuumeilusta kasvaa yli. Voin kertoa, että ei kasva: omalla kohdallani koirakuume on jo kroonistunut, enkä ole enää ihan pikkutyttökään! Nuorihan minä olen, vasta 21-vuotias, mutta (toivottavasti) jo vuosia sitten teini-iän ohittanut nuori nainen kuitenkin. Muutin kaksi vuotta sitten pois kotoa, mutta olosuhteiden pakosta silmäteräni ja rakkaani, oma koirani, jäi vanhempieni luo eläkepäiviä viettelemään. Kuukauden päivät kestin varsin mallikkaasti, kunnes se nakertava tunne taas löysi luokseni: minun oli yksinkertaisesti todettava, etten enää osaa olla ilman koiraa. Siitä lähtien olen taas (hieman ihan yllätyksekseni) koirakuumeillut, toisinaan enemmän ja toisinaan vähän vähemmän.

Tämä blogi toimikoon siis vertaistukena kaikille meille koiratonna kärvisteleville!