Niin, tässä sitä nyt ollaan. Kaiken kansan nähtävillä. Antakaa minun tunnustaa jotain: minulla on koirakuume. Tässä blogissa tahdon purkaa tuntojani tästä yhdestä aiheesta, sillä muutoin hajoaa pää.
Saattaisi luulla, että ne ovat ne alakouluikäiset tytöt, jotka haaveilevat päivät pääksytysten kultaisistanoutajista ja spanieleista; että siitä kuumeilusta kasvaa yli. Voin kertoa, että ei kasva: omalla kohdallani koirakuume on jo kroonistunut, enkä ole enää ihan pikkutyttökään! Nuorihan minä olen, vasta 21-vuotias, mutta (toivottavasti) jo vuosia sitten teini-iän ohittanut nuori nainen kuitenkin. Muutin kaksi vuotta sitten pois kotoa, mutta olosuhteiden pakosta silmäteräni ja rakkaani, oma koirani, jäi vanhempieni luo eläkepäiviä viettelemään. Kuukauden päivät kestin varsin mallikkaasti, kunnes se nakertava tunne taas löysi luokseni: minun oli yksinkertaisesti todettava, etten enää osaa olla ilman koiraa. Siitä lähtien olen taas (hieman ihan yllätyksekseni) koirakuumeillut, toisinaan enemmän ja toisinaan vähän vähemmän.
Tämä blogi toimikoon siis vertaistukena kaikille meille koiratonna kärvisteleville!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti