Valinnanvaikeutta

Rotupohdintoja tänään.

Alunperin, kun aloin toista koiraa suunnitella, oli cockerspanielin tulo ihan varma juttu. Olin ihan satavarma, että nyt on sen aika, kun cockerista olen viisivuotiaasta asti haaveillutkin. Kunnes sitten tajusin, että seuraavan ei tarvitse olla pieni (koska äiti ei halua isoa koiraa), helppo (koska isä ei halua tapella luupäisen koiran kanssa), eikä täyttää mitään muitakaan toisten asettamia kriteerejä. Varovasti tunnustellen aloin pohtia, mitä minä oikeastaan koiralta haluan.

1) Minulle on tärkeää, että koira osaa rauhoittua. Ulkona mekastetaan, sisällä ei.
2) Koira saisi olla mieluummin iso kuin pieni, mutta ei kuitenkaan massiivinen.
3) Koira saa olla itsenäinen ja vieraita kohtaan pidättyväinen.
4) Turkillinen! Tykkään turkin laittamisesta, joten sitä saa silloin ollakin.
5) En tahdo palveluskoiraa. Koirassa saa olla 'asennetta', ja se saa olla jääräpäinenkin. En tahdo, että koira kulkee jatkuvasti perässäni seuraavaa käskyä odottaen.

Ja ne tärkeimmät:

6) Mahdollisimman terve rotu.
7) Mahdollisimman tervepäinen rotu.

Näistä siis lähdettiin, ja hyvin nopsaan päädyin vinttareihin. Aluksi riistaviettisyys vähän arvelutti, mutta koska niin moni muukin vinttarin kanssa elää, niin miksen minäkin. Aloitin faaraokoirasta, päädyin ibizan kautta salukiin, ja lopulta tappelin puolisen vuotta borzoin ja afgaanin välillä päätyen lopulta jälkimmäiseen. Afgaani on nyt aikalailla päätetty lopullisesti, sillä rotu on vienyt ihan täysin mukanaan muutaman yksilön tavattuani ja yhden pentueen kasvua seurattuani. Aika pieni otantahan se on, mutta nettipalstoilla kolmisen vuotta roikuttuani olen aika varma, että oikeilla jäljillä ollaan!

Afgaanissa minua viehättää ehdottomasti eniten se luonne - koen sen niin 'omakseni'. Tapaamani afgaanit ovat ulkona olleet varsinaisia elohopeoita ja riekkujia (ehdottoman hyvässä mielessä), mutta sisällä rauhoittuneet, ja viihtyneet myös omissa oloissaan, vaikka oman laumansa seuraa arvostavatkin. Olen aikamoinen esteetikko, joten luonnollisesti myös se ulkonäkö viehättää, eivätkä tässä huumassa edes viikkopesut tai jokapäiväiset puunaukset pelota! Alkuvuodesta pääsin erään kasvattajan luo kyläilemään ja ihastelemaan, ja kokeilemaan jopa sitä harjaamista ja takkujen setvimistä. Koska se ei osoittautunut täysin mahdottomaksi tehtäväksi aloin varmistua siitä, että nyt on käsissä rotu, jonka kanssa voisin viihtyä loppuun asti. Turkin hoitohan ei sinänsä ole minulle mitenkään uutta tai ihmeellistä, kotonahan meillä oli ja on villakoira - turkkirotu sekin. Sain kuitenkin huomata, että villakoiran turkki on täydellisen erilaista afgaanin silkinhienoon kuontaloon verrattuna, mutta ehkä tältä pohjalta on kuitenkin ihan hyvä lähteä.

Näyttelyt minua kiinnostavat aika lailla, ihan harrastusmielellä siis - verenmaku suussa en ole missään nimessä liikenteessä. Afgaanin kanssa voisi olla sekin touhu ihan hauskaa, vaikkakin varmasti aika ekstremeäkin, kun en siihen maailmaan ole pahemmin tätä ennen tutustunut. Muuten tuon harrastamisen kanssa on vähän niin ja näin - maasto- ja ratajuoksut kiinnostaisivat, mutta muut koiramaiset aktiviteetit eivät niinkään. Ehkä jotain agilityä voisi kokeilla ihan mielenkiinnosta, emännän ja koiran iloksi, mutta minua ei ole varustettu suurella kilpailuvietillä.

Kovimman taiston kävin tosiaan loppujen viimeksi afgaanin ja borzoin välillä, ja nyt seuraakin jotain varsin ristiriitaista: minähän en koskaan ole pitänyt vinttikoirista. Ne ovat aina näyttäneet silmiini jotenkin kovin omituisilta ja kummilta hoikkine vartaloineen ja pitkine jalkoineen. Varsinkaan borzoista en pitänyt - 15-vuotiaaksi asti se oli se rotu, jonka olisin koirakirjan kuvista nimennyt luotaantyöntävimmäksi - kunnes yksi kaunis arkipäivä näin borzoikaksikon ravaavan emäntänsä pyörän perässä keskellä Hämeenkatua, ihmisvilinässä. Jäin toljottamaan tuota kolmikkoa, enkä ollut uskoa silmiäni: tuoltako ne borzoit näyttävät? Kaverit saivat jo nykiä hihasta, me myöhästytään bussista! Se oli aika jännä hetki. Olin silloin 15-vuotias, enkä osannut venakosta haaveillakaan, vaikka tiesin ihastuneeni ikihyviksi.

Afgaanin kanssa sen sijaan en koskaan kokenut tuollaista sydäntäpysäyttävää ihastusta, vaan se tuli vähitellen, sanoisinko ihan varkain. Vielä viime syksynä lainasin kirjastosta afgaaneista kertovan kirjan ja äidin ilmeen huomattuani rauhoittelin: joo, ei mitään hätää, en mä nyt mitään afgaania ole ottamassa! Enpä. Niin siinä vain kuitenkin kävi, että pikku hiljaa huomasin haaveilevani - ensin vähän naureskellen ja kokeillen - ja lopulta ihan tosissani. Ja tällä hetkellä niinkin vakavissani, että ensi syksyksi on jo yksi mahdollinen pentue tiedossa yhdistelmästä, josta olisin enemmän kuin halukas pennun saamaan!

Kuvat Sa-Fan erikoisnäyttelystä, kesäkuulta 2008.