Villavia unelmia

Vaikka olenkin aika varmasti mielessäni päätynyt afgaaniin, on silti yksi rotu joka palaa mieleeni kummittelemaan aina säännöllisin väliajoin, yksi ylitse muiden: villakoira. Villakoira on se yksi rotu, joka sykähdyttää ihan eri tavalla kuin muut, eri tavalla kuin se afgaanikaan. Villis nostaa aina hymyn huulille ja saa aikaan jonkinmoisen primitiivireaktion - tekisi mieli kaapata syliin, haudata kasvot pumpuliturkkiin ja ryöstää koko koira mukaan. Villakoira on ehdottomasti yksi 'mun roduistani'. Omani tuli aikoinaan aivan sattumalta, en koskaan ollut villistä edes harkinnut, saati sitten sellaisesta haaveillut - Toni vain tupsahti syliin, eikä siinä vaiheessa vanhemmatkaan kuulemma enää voineet sanoa 'ei'. Villiksen kanssa kävi lopulta kuten nyt on käynyt afgaaninkin kanssa: ihastuin rotuun pikku hiljaa, ja vähän varkain se teki pesän sydämeeni. Ihan huomaamatta.

Villis on vain niin helppo ja sopeutumiskykyinen rotu! Se kulkee mukana ihan minne tahansa, eikä juurikaan hötkyile turhia. Villava, karvaamaton turkki on myös ihan unelma - tosin sen kanssa täytyy nähdä vaivaa vähän enemmän, mutta se on sen arvoista. Villiksen kanssa voi harrastaa oikeastaan ihan mitä vaan omistaja nyt keksiikään, mutta villis pärjää varsin hyvin myös ihan tavallisena sohvanvaltaajana, kunhan saa vastapainoksi toteuttaa itseään lenkeillä. Villakoira on urbaanin koiranomistajan unelma. Niin, ja onko sitä flirttailevampaa koirarotua olemassakaan? Varsinaisia keikistelijöitä ja ilopillereitä!

Nykyään käykin niin, että yrittäessäni mainostaa villakoiraa toisille, ihastun siihen itse aina uudestaan. Tässä päivänä eräänä koitin vakuuttaa ystävälleni, että hän tarvitsee ehdottomasti oman villakoiran; sitä hänen elämänsä juuri nyt kaipaa - ja miten kävikään? Ystävä nyökkäili (mutta ei luvannut villistä ottaa); minä taas mietin hetkisen ihan tosissani, pitäisikö sittenkin palata juurille ja napata kainaloon vaan se tuttu ja turvallinen villakoira.

Miksi en sitten tutkaile niitä harmaiden keskareitten kasvattajia, vaan ehdottomasti tahdon sen afgaanin? No kun niin se vaan menee. Vaikka villakoira on ja tulee aina olemaan se mulle ehkä passelein, tahdon kuitenkin kokea millaista on elämä jonkun täysin toisenlaisen rodun parissa. Ehkä mulle se villakoirakin vielä joskus tulee - viimeistään silloin, kun eivät voimat ja energia enää riitä isompien kanssa touhottamiseen.