Tääkö se nyt on?

Viime kesänä mainitsin ensimmäistä kertaa vähän kuiskaten ja ohimennen äidille, että saatan ehkä mahdollisesti harkita afgaania ihan tosissani. Äidin reaktio oli ensijärkytyksen värittämä "ai, mitä ne maksaa; et sitten ainakaan meille sitä tuo!" No, puolisen vuotta annoin aiheen olla, ja jouluna äiti vaikutti jo lähes myötämieliseltä rotuvalintani suhteen. Tosin kohta pian myönsi, ettei ihan alkuun uskonut mun olevan tosissani. Isä sen sijaan on ollut alun alkaenkin hiljaisempi, ja on ottanut asiakseen muistuttaa koiran mukanaan tuomista rajoituksista ja vastuusta. Ja hyvä niin, sillä pistipä ainakin ajattelemaan taas ihan järjelläkin.

Ja kyllä mä edelleen - vakaan uusintaharkinnan jälkeen - olen sitä mieltä, että mun elämässäni on koiran mentävä aukko, kaikista sen tuomista rajoituksista ja vastuusta huolimatta. En osaa - enkä halua - olla enää ilman. Ja nyt olisi viimein se oikea aika ja elämäntilanne. Ensi syksynä tämä olo vakiintuu taas sen verran, että olisi tilaa ja aikaa. Vihdoin ja viimein.

Nousi taas pintaan tämä aihe, kun valitsemani kasvattaja kertoi valitsemansa urhon saavuttaneen näyttelymenestystä. Ja onhan hää komia, aivan kertakaikkisesti! Ja vielä kun soppaan lisätään äärimmäisen mielenkiintoinen sukutaulu, alkaa näyttää jo todella hyvältä. Täytyy vielä selvitellä tuota terveyspuolta ja kysellä kasvattajalta tästä yhdistelmästä, mutta olen aika toiveikas. Narttuunhan olen tykästynyt jo sen ollessa pentu, ja olen nähnyt koko pentueen kasvavan ja aikuistuvan - ja tykkään heistä jokaisesta ihan erityisesti! Tuo pentue on rakenteeltaan ja ennen kaikkea luonteeltaan juuri minun makuuni. Tasapainoinen ja erittäin tervepäinen läjä kauniita ja komeita hurttia. Olisin ehdottoman etuoikeutettu, jos saisin kainalooni juuri tämän nartun pennun!

Jännittää ja hymyilyttää. Koitan tässä säveltää mailia tälle kasvattajalle, vaikka kyllähän hän minun kiinnostukseni tietää. Voi, olisipa jo syksy!